Page 1 of 2
En väsy ihailemasta sitä, miten valo piirtää maiseman esiin. Antaa elämälle ääriviivat.
Tahtoisin joka hetkessä huomata kauneuden, nähdä yksityiskohdat ja tallentaa sen kaiken jaettavaksi.
Valokuvaan ja kirjoitan nähdäkseni, oppiakseni arvostamaan ja ymmärtämään.
Valo kuvaillen on minulle keino käsitellä sitä kauneutta minkä näen kävellessäni kadulla,
juostessani alas vuoren rinnettä tai katsoessani hymyä silmissäsi.
Elämä on ihme ja sen tahtoisin kanssasi jakaa. Toivottavasti saan sinutkin inspiroitumaan!
- Kaisu
olla ritisevä puu
sellaisen taivaallisen rannan autioituneella pitäjällä
...
virtaavan veden varrella sanat
ne soljuivat kuin aallot ikään
tuulen...
1.8.2012
Sailing the Seas, by Catherine MacBride.
Olisipa taivas
ilman valtateiden kaikua,
kun kurottautuu tähti toisen luo
kirkastuu ikuisuuden asettama kuviointi
Minä maailmasta oppinut
elämisen liikkeen,
ylösalaisin keinuvan kaupungin
Tarpeettomuudet kaiken keskiössä,
takomassa ihmeitä etsijöille
Olisipa taivas
ja sinä sen alla
Silloin en kuulisi kaupunkia,
en tuntisi sen liikehdintää
Riittäisi, että olisit
näkisit saman
Lunta kantava kesä
kohisee vesinä kallioilla,
jäätyneiden järvien rannoilla
niityt kurottavat aurinkoa kohti
Valkeassa taakassaan kumartuvat puut
holvikaariksi kulkuni ylle
Taivas toimensa halliten
vastaa valaistuksesta
sinne tänne sytyttelee tähden,
pilvillä pehmentää kaukaiset kajastukset
Se alkaa hiljaisella hyräilyllä,
ottaa alkutahdit askelista
Vain hetken kiertää melodia
suuntaa vailla varpujen välissä,
ennen kuin täyttää tilan
kohoten kauniina kiertorataansa kohti
Taikametsän tanssisalissa,
korkeiden koivujen keskellä
vie musiikki mukanaan valssiin
Hellävaroen keinuttaa haaveet esiin,
huolet piilottaa huurteen alle
Kerää pakkanen kimpuksi kimallettaan,
ojentaa kotiinviemisiksi
Metsänreunassa muistuttaa:
on kauneudella kyky päiviä pelastaa
Haalistava valo putoaa pilvistä
aamun ylle
Sinä olet kiivennyt katolle
katsomaan kurkiauraa
Taivaankannen kaarteessa syvennys,
kiikareille kiintopiste
Mietin miltä viima tuntuu siivissä,
vaihdetaanko vuoroja tiuhempaan, kun kylmenee
Matkalla maan yli
puiden latvojen pesät,
pellot kuin tilkkupeitteet
Voisinpa pysäyttää pakenevat siivet
Kertoa ettei talvi tule,
että on ikuisesti aikaa
Hiljaisuus hartiollasi havahtuu,
antaa kaukaisuuden kadota
kerääntyvään usvaan
Hengität tyyntä
ja, kun käännyt
tunnen jossain vetovuoron vaihtuneen
Se oli vain ohikiitävä hetki,
kun aurinko kohtasi sateen
Ja kuin tietämättä tuulen
voimasta puoltakaan,
riehaantuivat vaahterat
Kujeillen tiputtivat kylmän
kirkkaiksi värittämät lehtensä
ohikulkijain ylle
Minä katsoin sitä kaikkea
näkemättä,
kuulematta katua ylittävien korkojen kiirettä
Seisoin haaveilun huovan alla,
vähät välittäen velvollisuuksista
Kirkkaus kiirehti ikkunalasien kulmista
kadun pintaan,
teki teräviksi vuosien jälkeensä jättämät viivastot
Niille kirjoitti kertomuksen tytöstä,
joka aikaa sitten oli unohtanut olevansa ainutlaatuinen
Hetken huoahti myrskytuuli
kunnes hunnutti harmaaksi taivaan,
puhalsi pisaroita poskipäille
Kadun kulmasta vielä käännyin katsomaan
- oli kauniimmaksi muuttunut kaupunki
Kädet piiloutuvat näkymättömiltä katseilta,
sitovat niskahiuksia kiharoille
Varmuus hukkunut aamuruuhkaan,
eksynyt miellyttämään tyhjinä toisilleen
hymyileviä suita
yksi
kaksi
kolmannella askeleella kompastun
Enää ei ole olemassa
yhtäkään oikeaa sanaa,
jokainen kirjailtu puheeseen laittomalla langalla
Ihmisten ilmeistä poimittu talteen
ylenkatseiden häiveet
Tarkkaan talletettu,
merkitty omaisuudeksi
Istun kivetyksellä
piiskaavien pisaroiden keskipisteessä,
vasemmalla asfalttiin kahlittu koivu
pitää viimeisillä voimillaan kiinni kellertyvistä lehdistään
Kuinka monesti olenkaan kuullut,
että elämä on ihme
ja tiennyt sen todeksi
Kerta toisensa jälkeen taas unohtanut,
tehnyt tulkinnoista talon asua
Jos pyytäisin
ratkoisitko lauseista laittomat kohdat,
pyyhkisitkö etuliitteen epävarmuudesta?
Silmissä sateen jäljet,
niissä toistuu taivaan repeämästä tulviva valo
Aamu
Ensihetkien haaleissa väreissä
kaste koskettaa jalkapohjia
Varjoton lintu
lentää järven yllä valkoisin siiveniskuin,
varmana vapaudestaan
Huomaatko miten mykistyn
auringon vallatessa vedet,
pukiessa kaislat säteillään?
Ja valo tekee taidetta,
inspiroituu koivikon symmetriasta
piirtää esiin päivän,
sekoittaa maalit metsän marjoista
Katso minua
tähän minut teit,
juuri tähän
osaksi kauneutta
Yksinäisyys
Kaupunki nielee taivaan vedet viemäreihin,
ohjaa sateenvarjoja kantavat seinien sisälle
Yksinäisyys liikkuu laumassa
Istahtaa ihmisen viereen,
hyräillen kutsuu muita
Muuri niiden varjoista versoo,
kasvaa lävitsepääsemättömäksi
esteeksi elämän kauneudelle
Väreille uudet nimet
harmaiksi kutsutaan kaikkia
Kuinka mahdotonta onkaan avata silmät,
kun niiden eteen on kerännyt katkeruutta
Kohdata ihminen
on hymyillä kerran,
antaa valolle värikynät
Taivaan tumma paino
haikailee sadetta
Elokuun aamuissa
juuri lentämään oppineet lehdet
turhaan haaveksimatta
nauttivat ilmasta ympärillä
Vielä ottaa vihreyteensä kaatuva ranta
vastaan aaltojen protestit,
kunnes uupuu ainaiseen unettomuuteen
Painautukoon koruksi kaulalle
tuulen uhma,
joka nimeää ymmärryksen teeskentelyksi
Se antaa pisaroiden valua
taivaan poikki,
sotkee mennessään viisasten vetämät vedot
Pitkin pettymysteni pintaa se kulkee
Palauttaa kasvoille poutapilvet
siistii salamat silmänurkista
Mitä aaltojen yllä keinuvasta kaislikosta,
mitä varoen astutuista askelista,
mitä tuulesta,
jossa tuoksuu unohdetun kauneuden kaikkeus
jää jäljelle
jos et kuuntele,
kun kerron
jos et kaipaa kanssani
niitä kokemaan
